Kuluvan viikon kuumaksi perunaksi Twitterissä on noussut yhteiskunnan sukupuolittuneisuus, sillä aihetunnisteella arkipäivänseksismi on julkaistu satoja kommentteja sukupuolen vuoksi kohdatusta epäreilusta kohtelusta. Esimerkiksi pääsköön Satu Lapinlammen tviitti: ”kun nuori nainen puhuu poliittisessa tilaisuudessa ja jälkeenpäin sedät kehuvat: ’Hyvin puhuit tytöksi’.”
Seksismistä ovat kirjoittaneet muun muassa Elina Tuomi blogissaan ja Elina Lepomäki Uusi Suomi -lehdessä julkaistussa artikkelissaan. Aihe kirvoitti minut kirjoittamaan kielen sukupuolittuneisuudesta.
Elina Tuomi kirjoittaa siis seksismin tarkoittavan sukupuolten välistä erottelua lisäävää toimintaa. Jos aloitamme Suomesta, joka on Euroopan tasa-arvon edelläkävijä, huomaamme, että esimerkiksi suomen kielen persoonapronomini hän ei tee eroa sukupuolten välille. Toisin kuin esimerkiksi ruotsin kieli pronomineillaan hon ja han, vaikkakin Ruotsissa on pikku hiljaa siirrytty käyttämään vastinetta hen tarkoittamaan molempia sukupuolia.
Pintaa syvemmälle mentäessä huomaamme, että sukupuolittuneisuus elää vahvasti kielessämme, erityisesti yhteiskuntarakenteiden ollessa kyseessä. Miespuolisia ammattinimikkeitä voisi luetella pilvin pimein, mutta muutama ammatti näyttää olevan pyhitetty pelkästään naisille, kuten kirjastotäti. Nykyisin on onneksi alettu käyttää koulutusohjelmien tarjoamia nimikkeitä, kuten sähköasentaja tai talonrakentaja, mies-loppuisten asemesta.
Yhteiskunnassamme ajatellaan tiettyjen toimintojen kuuluvan miehille. Miksi muuten nais-etuliite olisi käytössä niin monissa ilmaisuissa, kuten naispappi, naisurheilu, naispresidentti? Oletteko huomanneet yhtä vakiintuneessa käytössä mieskokki, miesompelija, miessairaanhoitaja, vaikka nämäkin joku voisi luetella olevan ”naisten töitä”?
Muodollisesti sukupuolineutraaleihin nimityksiin sisältyy monesti niin kutsuttu piilosukupuoli, kuten sairaanhoitajassa, joka on piilofeminiininen. Tämä ei koske pelkästään suomen kieltä, sillä sitä pidetään kielellisenä universaalina eli kaikille kielille yhteisenä piirteenä.
Siviilisääty näkyy naista puhuteltaessa, neiti ja rouva, kun taas mies on aina herra. Myös miestä ja naista kuvailevissa adjektiiveissa näkyvät odotukset sukupuolesta, vertaa: kaunis, komea, sievä ja inhokkisanani potra.
Mies on perheen pää, ja perheen omaisuus on miehen nimissä. Tähän miehen sukunimen ottaminen naimisiin mentäessä on vanhastaan perustunut. Tätä perinnettä minäkin jatkoin ottaessani mieheni sukunimen ja muuttuessani rouva Palovaaraksi. Samoin tekee nykyisin 70 % suomalaisista avioituvista naisista, vaikka pakko miehen sukunimen käyttämiseen avioliitossa poistui (vasta!) vuonna 1985.
Sosiolingvistiikka tuo meille tieteellistä lisätietoa kielen sukupuolittuneisuuteen. Yleensä miesten puheessa kuuluvat vahva murre ja kirosanat, kun taas naisten kieli on useammin huoliteltua (yleis)kieltä, koska sitä on pidetty hienomman ja oppineemman ihmisen merkkinä. (Lue tästä lisää kirjoituksestani Tornionlaakson aikaisemmasta kielitilanteesta.)
Tarkastellaan vielä seksismiä meänkielessä: tornionlaaksolaisuutta värittää perinteisesti jonkin sortin maaseutukulttuuri. Se nähdään monesti hyvin maskuliinisena, ja jos mietin prototyyppistä tornionlaaksolaista, mieleeni tulee ehkä meänkieltä praativa hirvimies. ? Eli mies. Meänkielessä on termi knapsu, jolla viitataan mieheen, joka tekee ”naisten töitä”, kuten tiskaa ja siivoaa. Tämä kertoo siitä, miten sukupuolirooleihin on Tornionlaaksossa(kin) vanhastaan suhtauduttu.
Meänkielen naista kuvaileva adjektiivikin on hyvin maskuliininen: komea vaimo, sillä kaunis ei kuulu meänkielisten sanavarastoon (huomaa, ettei Tornionlaaksossa tehdä eroa siviilisäädyn välillä, kaikki naiset ovat vaimoja). Miessairaanhoitajaa olisi väistämättä pidetty knapsuna, sillä sairaanhoitaja on meänkielellä kipusisko.
Voimmeko sitten sanoa, että kielen sukupuolittuneisuus on pelkästään joko hyvä tai huono asia? Antaahan esimerkiksi sukupuolta määrittelevien persoonapronominien käyttäminen enemmän informaatiota kontekstissa?
Sukupuolikategorian vaikutus kieleen nousee keskusteluun säännöllisin väliajoin. Ulla Tiililä kehotti jo vuonna 1994 Kielikellossa, että eduskunnan puhemiehen tituleeraus pitäisi muuttaa puheenjohtajaksi. Myöhemmin Suomen kielen lautakunta julkaisi kannanottonsa sukupuolineutraalin kielenkäytön edistämiseksi vuonna 2007.
Edistyminen tässä asiassa on nähtävissä esimerkiksi siinä, että saamamies on muutettu velkojaksi ja miestyövuosi henkilötyövuodeksi. Kieli ilmentää aikaansa, jolloin se myös muuttuu, kun pyrimme yhteiskunnassamme kohti absoluuttista tasa-arvoa.
Jonna Palovaara
Lisäys 18.6.2016: Aiheesta tarkastettiin väitöskirja (Mila Engelberg) eilen Helsingin yliopistossa! Hienoa, että saatiin asialle nyt myös tieteellistä pohjaa. http://nyt.fi/a1466042539796