Ruotsin valtio on työskennellyt vähemmistöjen aseman parantamiseksi lain voimalla jo reilut 16 vuotta. Vähemmistöpolitiikan konkari ja pitkän linjan asiantuntija Lennart Rohdin palkattiin syyskuussa selvittämään Ruotsin vähemmistöpolitiikkaa, sillä uusi hallitus haluaa parantaa vähemmistöjen asemaa entisestään.
Rohdin esiintyi Ruotsin television uutisissa 7. syyskuuta, jolloin hän kertoi valtion saaneen Euroopan unionilta noottia vähemmistöasioidensa hoidosta.
Rohdinin mukaan Ruotsin valtiolla on vaikeuksia pitää sen kansallisia vähemmistökieliä elinvoimaisina. On epävarmaa, saadaanko vähemmistökieliä siirrettyä edes seuraavalle sukupolvelle, ja tässä päiväkodeilla ja kouluilla on hänen mielestään ratkaiseva asema.
Suomesta poiketen Ruotsi on jaettu hallintokuntiin, mikä tarkoittaa, että kunta voi olla suomen, meänkielen tai/ja saamen hallintokunta. Ruotsin 290 kunnasta hallintokuntia on tällä hetkellä 75. Hallintokunta saa valtiolta tukea vähemmistötyöhön riippuen kunnan asukasmäärästä. Jokaisessa hallintokunnassa on lisäksi oltava vähemmistökoordinaattorin (tms.) virka, joka huolehtii kunnan vähemmistötyöstä ja valtionavustusten käytöstä.
Minä työskentelin juuri tällaisessa virassa Pohjois-Ruotsissa Pajalan kunnassa vuosina 2014?2015, kyseessä oli reilun vuoden viransijaisuus. Työni oli erittäin monipuolista: sain vaikuttaa työnkuvaani hyvin paljon, mutta samalla sain myös paljon vastuuta. Kerroksellisuutta siihen toi toimiminen vähemmistöyhteisöjen ja kunnan eri osastojen välikätenä. Välillä eri osapuolten äänitorvena olo oli haastavaa. En koe raha-asioita niinkään haasteena, vaan enemmänkin asenneilmapiirin.
Rohdinin mielestä kunnat eivät ole ehkä sisäistäneet vähemmistöasian tärkeyttä riittävän hyvin. Omasta kokemuksestani voin allekirjoittaa tämän väitteen täysin. Kunnasta puhuttaessa ei suinkaan tarkoiteta pelkästään koordinaattoria, vaan koko kunnan hallintokoneistoa: erityisesti lautakuntien jäseniä ja kunnanvaltuutettuja, mutta myös kaikkia kunnan työntekijöitä. Koordinaattorin tehtävänä on pelkistetysti sanottuna suunnata varoja (mistä hän ei tietenkään yksin ole päättämässä) ja suunnitella vähemmistöjä hyödyttävää toimintaa.
Onnistuakseen vähemmistöihin liittyvän toiminnan on saatava tukea kunnan eri sektoreilta. Edellä mainitsemieni elinten, jotka koostuvat loppujen lopuksi ihmisistä, on siis pidettävä vähemmistöasioita tärkeinä. Kunnan työntekijät ovat viime kädessä niitä, jotka toimillaan joko mahdollistavat vähemmistökielten huomioinnin tai eivät.
Se, että vähemmistöön kuuluva henkilö saa palvelun, joka pyrkii parantamaan tämän ihmisoikeuksia, ei ole valtaväestöön kuuluvalta pois. Siihen on omat rahat, johon valtaväestöllä ei joka tapauksessa ole nautintaoikeuksia. Peräänkuulutan armollista asennetta myös vähemmistöjen kesken, sillä joskus yhteisöt voivat kokea olevansa kilpailuasemassa toisiinsa nähden.
Rohdin mainitsee ongelman koskien monen koulun äidinkielen opetusta: opettajia ei kerta kaikkiaan ole. Samalla hän jatkaa, että tänä digitalisaation aikana opettajapula ei voi olla ratkaiseva tekijä vähemmistökielen opettamisessa. Tällä hän mielestäni viittaa juuri edellä mainitsemaani problematiikkaan, jonka yhteydessä opetuksesta vastaaville henkilöille voisi esittää kysymyksiä vähemmistökielten tärkeydestä ja ovatko he tehneet kaikkensa, jotta vähemmistökielen opetus mahdollistuisi jollakin tavalla. (Satakunnan kansa uutisoi 16.11.2016 Eskilstunan kunnan rekrytoivan aktiivisesti suomen opettajia Suomesta.)
On tiettyjä asioita, joissa vähemmistölaki velvoittaa kuntia toimimaan. Jottei kunnalle tulisi lain velvoitteista kustannuksia, jakaa valtio sitä varten kunnille tuon mainitun valtionavustuksen. Kuntien tulee sitä vastaan katsoa, että laissa määritellyt asiat toteutuvat ja toissijaisena on kaikki muu, vain jos rahaa jää yli. Tässä kunnilla on parantamisen varaa, sekä toiminnan ohjaamisessa että sen seuraamisessa.
Kulttuuriministeri Alice Bah Kunke jäädytti viime vuonna hallintokuntien lisäämisen. Toisin sanoen hallintokunniksi haluavat eivät voi saada valtiolta rahaa toimintaansa. Luulaja on suomen kielen hallintokunta ja se on ilmaissut kiinnostuksensa tulla myös meänkielen hallintokunnaksi, mutta toistaiseksi se joutuu tyytymään pelkästään suomen kieleen.
Bah Kunken päätös uusien hallintokuntien perustamisesta liittyy juuri Rohdinin mainitsemaan haastevyyhtiin. Jokaisella hallintokunnassa asuvalla kansalliseen vähemmistöön kuuluvalla tulee olla samat oikeudet kuin toisessa hallintokunnassa asuvalla. Tuurilla ei voi olla tämän asian kanssa mitään tekemistä. Eli saamen hallintokunnissa sekä Jällivaarassa että Härjedalenissa asuvalla on yhtäläinen oikeus saada päivähoito-, vanhustenhoito- ja viranomaispalvelua saameksi. Tämä vaihtelee Ruotsissa kuntien välillä paljon.
Ruotsinsuomalaisten Nuorten Liiton pääsihteeri Laura Santala kritisoi niin ikään Ruotsin kielipolitiikkaa Suomen Uutisviikossa (30.9.2016). Hänen mukaansa Ruotsi on monikulttuurinen, mutta ei monikielinen maa. Asenneilmapiiri ei ole monikielisyyden kannalla, mikä tulee ilmi rivien välistä, kun vähemmistöpolitiikan uudistukset etenevät todella hitaasti.
Tiedän tismalleen, mistä Santala puhuu; on todella turhauttavaa, jos asiat tyssäävät jonkun sellaisen pöydälle, jonka mielestä vähemmistöasiat eivät ole niin tärkeitä. Se hidastaa tietysti koordinaattorin työtä, mutta siinä kärsivät myös vähemmistöyhdistykset, mikä saattaa näkyä henkisenä pahoinvointina.
Niina Kunnas kirjoittaa artikkelissaan Revitalization of minority languages as a way to promote well-being in the North (ladattavissa Academiasta), että yhteiskunnan kohdistama tuki vähemmistöjen kieleen ja kulttuuriin vaikuttaa positiivisesti vähemmistöjen psyykkiseen ja fyysiseen terveyteen. Vähemmistöillä on usein enemmän mielenterveysongelmia ja sairauksia kuin valtaväestöllä. Ilmiö ei johdu tietenkään itse vähemmistöön kuulumisesta, vaan siitä, ettei terveyspalveluita saa omalla äidinkielellään. Vieraalla kielellä tai tulkin välityksellä saatu hoito tai terapia ei ole yhtä tehokasta kuin äidinkielellä saatu apu.
Kuntien tulisikin lähteä siitä, että vähemmistön edustaja saisi aina tulkkipalveluita, kun niitä haluaa (huom. aina kun niin haluaa, riippumatta siitä, että ilmankin pärjäisi). Usein tilanne on kuitenkin se, ettei tulkkipalvelua ole saatavilla, sellaisesta vaihtoehdosta ei ilmoiteta, sitä ei pidetä tarpeellisena/tärkeänä tai sitä uskalleta pyytää, koska ei haluta olla vaivaksi kunnalle.
Toivottavasti vähemmistöpolitiikan hoidolle kehittyy parempi rutiini lääninhallitusten ja kuntien tasolla. Toivon myös, että tulevaisuudessa vähemmistöasioista huolehtiminen nähdään itsestäänselvänä osana kunnan toimintaa.
On vielä pitkä matka kuljettavana siihen pisteeseen, että vähemmistökieli olisi tasa-arvoinen valtakielen rinnalla. Matkan pituus ei johdu varojen puutteesta vaan niiden suuntaamisesta oikein. Toiset kunnat onnistuvat siinä paremmin kuin toiset. Ja ettei kenellekään jää vastuunpakoilumahdollisuus kirjoittaessani ”kunnan velvollisuuksista”, haluan korostaa jokaisen ihmisen vastuuta tässä asiassa. Vastuuta omasta asenteestaan, vastuuta kyvystä kohdata toinen ihminen tarpeineen.
Jonna Palovaara