Ylen syyskuussa esittämä elokuva Pekka ja Pätkä neekereinä (1960) kirvoitti monien kielenkannat kirjoittamaan ja syyttämään Yleä rasismista (siitä lisää täällä).
Minua henkilökohtaisesti elokuvan esittäminen ei hätkäyttänyt, mutta ymmärrän heitäkin, jotka sitä paheksuivat. 1.10.2016 Lapin Kansassa, Pohjolan Sanomissa ja Kainuun Sanomissa julkaistiin artikkeli nimeltä Rasismin pelko johti sanojen ja kuvien kammoon. Voin helposti yhtyä siinä kirjoitettuun lauseeseen: ”Nykyajan sopivaisuuden käsitysten ulottaminen menneisyyteen on omalla tavallaan historian uudelleenkirjoitusta. The Apache Chief vuodelta 1949 olisi varmasti monen mielestä nyt rasistinen, kuten monet muutkin lännenelokuvat.”
Rasismi, syrjintä, vihapuhe, poliittinen korrektius, huomiotta jääminen ja mielensäpahoittaminen ovat asiakokonaisuuksia, jotka valtaavat yhä enemmän palstatilaa sekä netissä että teillä ja turuilla. Jotta kukaan ei epäile omaa kantaani, niin kerron vielä, että vastustan kaikenlaista rasismia ehdoitta.
On hyvä, että näistä puhutaan. Alan kuitenkin olla kyllästynyt mekkalaan, jonka ääni voimistuu voimistumistaan ja jonka päätarkoitus on jakaa ihmiset kahteen kastiin, suvaitsevaisiin ja niihin ei-suvaitsevaisiin.
Kari Salmisen puheenvuoro vihan ilmenemisestä blogeissa (Nehän vihaavat vihaamista!) julkaistiin Lännen Median lehdissä 1.10. Hänen mukaansa tietyt ihmiset näkevät kaikessa maahanmuuttokritiikissä rasismia ja äärioikeistolaisuutta, välimuotoja ei ole. Tällaiset ihmiset vihaavat vihaamista niin paljon, etteivät itse huomaa sitä itsessään. He eivät käy rakentavaa keskustelua, vaan huutavat takaisin.
Ihmisistä on tullut äärimmäisen herkkänahkaisia. Nyt on tultu siihen pisteeseen, että lähes kaikesta voi vetää jonkun syrjivän tai rasistisen näkökulman. Puhuja voi lisäksi tietämättään käyttää ilmauksia, jotka sisältävät piilorasismia eli mikroaggressioita.
Herää kysymys, saako kukaan sanoa enää mistään mitään? Saanko minä tutkia meänkieltä ja saamen kieliä, vaikken itse kuulu kumpaankaan vähemmistöön? Saanko opiskella ruotsia, vaikka olen suomalainen? Saanko puolustaa tummaihoisia, vaikka olen valkoihoinen? Saako ylipäätään sanoa tumma- ja valkoihoinen? Tämä ajattelutapa muistuttaa Knausgård-ilmiötä, jossa jokainen saa puhua vain itsestään. Ja se johtaa viimein niin rajoitettuun sananvapauteen, ettei kukaan uskalla sanoa enää mitään, mikä edelleen vääristää keskustelua.
Alussa mainitsemani artikkelin mukaan CNN kertoi syyskuussa matematiikan olevan rasistista. Tämä pohjaa Cathy O’Neillin kirjaan Weapons of Math Destruction, jonka mukaan tietotekniset algoritmit ja tiedonkeruumenetelmät erottelevat ihmisiä liittyen sitten mainontaan, vakuutuksiin tai politiikkaan. Tämä kuulemma tuottaa syrjintää ja rasismia.
Kesäkuussa Helsingin Sanomissa kirjoitettiin yhdysvaltalaisista yliopistokampuksista, joissa professoreilta odotetaan trigger warningeja, ”liipaisinvaroituksia”. Niitä tulee käyttää puheessa, jos kuulijat saattavat ehkä mahdollisesti joutua kuulemaan jotain loukkaavaa tai traumaattista.
Termi kulttuurinen omiminen eli cultural appropriation tuli tutuksi keväisessä Suomessa, kun nykytaiteen museo Kiasma otti kokoelmiinsa Jenni Hiltusen Grind-nimisen videoteoksen, jossa naiset twerkkaavat valesaamenpuvuissa. Mielestäni teos ja sen julkaiseminen on perusteluja kaipaamatta ala-arvoista ja idioottimaista.
Missä sitten menee kulttuurisen omimisen raja? Ymmärrämme, ettei saamenpukua saa häpäistä tai sitä muut omia, mutta mitä kauempaa kulttuurilliset vaikutteet tulevat, sitä enemmänkö saamme niitä käyttää?
Katy Perry sai huutia pukeutuessaan geishaksi, sushin syöminen lännessä on väärin japanilaisia kohtaan, lapsen intiaanipäähine kaverin naamiaissynttäreillä on vallankäyttöä vähemmistöä kohtaan (?!).
Emme kerta kaikkiaan pysty yhteiskunnassamme pysymään pienessä kuplassa pelkkien supisuomalaisten kulttuurillisten tapojemme kanssa. Pukeudumme milloin mistäkin maankolkasta saatujen vaikutteiden mukaisiin muotivaatteisiin, kuuntelemme amerikkalaista populaarimusiikkia, teemme punaista kanacurrya, ostamme ruotsalaisia huonekaluja, pidämme kelttiläisiä koruja ja virolaisia perinnelapasia, makuuhuoneessamme roikkuu unisieppari ja jotkut meistä laitattavat hiuksiinsa rastat.
Joskus mennään vain liian pitkälle mielensäpahoittamisen kanssa. Joka tuutista tulee päivästä toiseen negatiivisia huomioita, milloin joku valtio on kohdellut huonosti jotain kansanosaa, milloin juuri julkaistussa kirjassa ei ole huomioitu niitä ja näitä, milloin kunta on käyttänyt liian vähän rahaa johonkin tarkoitukseen.
Miksi ihmisten pitää kuunnella kaikkea niin kriittisin korvin, aivan kuin hakemalla hakea mahdollisia piiloviestejä ja sitten hyökätä, eritoten kun sen takana piilee oma halu luokitella yhteiskuntaa ja sen jäseniä hyvään tai pahaan.
Ihmiset! Maailmassa on paljon hyvää! Kirjoittakaa myös uutisia siitä, kuinka tämä valtio on jakanut tänä vuonna enemmän määrärahoja vähemmistöille. Siitä, kuinka tässä kunnassa on perustettu kielikylpypäiväkoti. Siitä kuinka tämä yritys on työllistänyt vasta maahan tulleita. Siitä kuinka apurahasäätiö on rahoittanut vähemmistöaiheista tutkimusprojektia. Siitä kuinka paljon paremmin ja edistyksellisemmin asiat ovat nyt kuin ne olivat 20 vuotta sitten.
Totta kai epäkohtia saa ja pitääkin nostaa esille. Niistä pitää käydä rakentavaa keskustelua, niihin pitää puuttua ja ennen kaikkea niitä pitää muuttaa ja parantaa. Mutta ehdottomasti enemmän täytyy pitää ääntä myös siitä, kuinka niin monet ihmiset taistelevat ihmisoikeuksien ja paremman arjen puolesta ja onnistuvat siinä, niin pienessä kuin suuressa mittakaavassa.
Behavioristisen koulukunnan mukaan käyttäytyminen vahvistuu, kun siitä palkitaan. Rankaisu ei ole yhtä tehokas kasvatuskeino kuin palkitseminen.
Haluan tekstilläni nostaa ihmisten mieliin tämän sanonnan: jos kastelet rikkaruohoja, ne kukoistavat. Jos kastelet kukkia, ne kukkivat. Kumpia sinä kastelet?
Jonna Palovaara
P.S. Tällä tekstillä en viittaa keskusteluun siitä, etteivät monien ihmisten ihmisoikeudet vieläkään toteudu esimerkiksi Suomessa tai Ruotsissa saati muualla maailmassa.
P.P.S. Tämä teksti ei koske mitään yhteisöä erikseen, vaan sekä “valtaväestöön kuuluvia” että kaikenlaisia vähemmistöjä. Eli kaikkia meitä. En ylipäätään pidä äärimmäisyyteen menevästä vähemmistöjaottelusta (tähän tyyliin: “Kolarista Poriin muuttanut vähemmistö”, “pilkuista ja raidoista pitävä vähemmistö”), sillä se jos mikä jakaa ihmisiä pieniin kuppikuntiin. Me ihmiset vaan olemme erilaisia ja silti samanarvoisia. Piste.
