Meänkieli on säilynyt Ruotsin Tornionlaaksossa tähän saakka hyvin. Vanhempien ihmisten keskuudessa se on yhä elävä kieli. Meänkielen säilymistä on edesauttanut poikkinainti, jossa toinen puolisosta on Ruotsin puolelta, toinen Suomen puolelta. Usein vaimo on ollut Suomesta.
Tähän löytyy selitys sosiolingvistiikan lainalaisuuksista: On tavallista, että pojat ja miehet puhuvat naisia enemmän vähemmistökieltä (tai murretta). Assimilaatiopolitiikka aiheuttaa vähemmistökielen stigmatisoitumisen, jolloin enemmistökielelle kehittyy prestiisi. Silloin naiset tapaavat olla ensimmäisiä, jotka haluavat vaihtaa vähemmistökielen enemmistön kieleen.
Ruotsissa on ollut aiemmin hienoa olla ummikko. Tornionlaaksolaiset naiset ovat halunneet olla fiiniä ja avioitua ummikon ruotsalaisen miehen kanssa. Silloin Tornionlaaksoon on jäänyt liuta meänkielisiä poikamiehiä, jotka ovat löytäneet kumppanin Suomen puolelta.
Puhumattakaan suomalaisnaisten piikomisesta Pohjois-Ruotsissa, mikä sekin oli yksi tapa ajautua poikkinaiduksi.
Suomenkieliset äidit ovat tietysti puhuneet lapsille suomea (usein meänkieltä hyvin lähellä olevaa Tornion murretta), jolloin meänkieli on säilynyt vuosikymmeniä ilman sen suurempia ponnisteluja.
Yllämainitun vuoksi monilla on ollut sukulaisia molemmin puolin rajaa. Kanssakäynti on ollut vilkasta ja muukin yhteistyö. Rajojen merkitys on kuitenkin korostunut vähitellen, ja byrokratian koukeroissa (luonnollinen) yhteistyö on vähentynyt.
Suomen kieltä pidetään usein meänkielen uhkana. Kuten olen kirjoittanut aiemminkin, monet pitävät hyödyllisempänä opetella suoraan suomea kuin meänkieltä. Tämä on toki ymmärrettävää. Mutta suomi ei ole meänkielen uhka vaan ruotsi. Joka kerta kun lapsi kuulee ruotsia, meänkielen input on pienempi. Joka kerta kun kaksikielinen vanhempi valitsee kotikieleksi ruotsin, yksi meänkielen puhuja on vähempänä.
Minäkin puhun murretta, vaikka osaan suomen kirjakieltä. Meänkielelle ei ole vielä standardisoitu omaa kirjakieltä, jolloin lähin kirjakieli löytyy Suomesta. Suomen kieli on vahva ja verrattain suuri kieli, joten sillä on paljon populaarikulttuuria, josta meänkielisetkin hyötyisivät. Suomi ja meänkieli tukevat toisiaan. Muutama tuntemani Ruotsin tornionlaaksolainen puhuu ”omiensa” kanssa meänkieltä ja suomalaisten kanssa enemmän suomen yleiskieltä.
On kyseenalaista sulkea Suomi rajan taakse, sillä silloin meänkielen käyttöalat todella kapenevat. Riski on suuri, etteivät meänkielen omat resurssit kielen säilyttämiseen riitä, mikäli ovet Suomeen halutaan sulkea kokonaan.
Minä kannustan tornionlaaksolaisia nuoria opiskelemaan molempia kieliä ja vertailemaan niiden eroja ja yhtäläisyyksiä! On hyvä olla avarakatseinen ja ymmärtää meänkielen kielihistoriallinen perusta. Opetin Pajalassa 2014?2015 suomi äidinkielenä -oppiainetta lapsille, joiden äidinkieli oli meänkieli, toisilla vahvempi, toisilla ei niin vahva. Siitä tuli kontrastiivinen kielimatka minullekin opettajana. Pohdimme oppilaiden kanssa kysymyksiä: Mitä oppikirjassa lukee? Miten sinä sanoisit tämän omalla murteellasi? Jos oppilaat eivät olisi osanneet meänkieltä, olisi suomen opiskelu teettänyt moninkertaisen määrän työtä.
Toivoisin, että useammat lapset valitsisivat koulussa meänkielen tai suomen. Käsitykseni mukaan germaaniset ja romaaniset kielet ovat kuitenkin itämerensuomalaisia kieliä suositumpia oppiaineita. Lapsia on kuitenkin jokseenkin helppo houkutella valitsemaan tietty kieli, esimerkiksi Suomeen suuntautuvien retkien, tapahtumien ja tutustumisreissujen avulla.
Tämä edellyttäisi tietysti resurssien priorisointia hallintokunnissa ja aktiivisten vetäjien löytymistä. Meänkielen tilanne on hälyttävä, sillä nuoria puhujia on vain kourallinen. Nyt alkaa olla kiire. Kieliasioissakin nuoret ovat tulevaisuus; heihin täytyy satsata, ja heille tulee valottaa myös Väylän idänpuoleisia mahdollisuuksia.
Jonna Palovaara